Kanariansaarilla on kahdeksan asuttua saarta — ja yhdeksäs, joka ei anna napata itseään kiinni. Vuosisatojen ajan merimiehet ja asukkaat ovat vannoneet nähneensä horisontissa vuoristoisen saaren siellä missä kartat eivät näytä mitään: San Borondón, Pyhän Brendanin saari, nimetty irlantilaisen munkin mukaan, joka keskiaikaisen legendan mukaan nousi maihin saarelle, joka osoittautuikin… joksikin muuksi. Aavesaari päätyi jopa virallisiin karttoihin, sitä etsimään järjestettiin retkikuntia ja havainnoista laadittiin notaarin vahvistamia asiakirjoja. Tiede puhuu kangastuksista, pilvistä ja sumupankeista meren yllä. Kanarialaiset katsovat hymyillen yhä horisonttia oudoiksi päivinä. Famaran ylängöiltä, kuka tietää: calima-auringonlaskut ovat epäilyttävän anteliaita siluettien suhteen.
Jokaisella merenkulkukulttuurilla on aavesaarensa; Kanariansaarten omalla on purjehtivan pyhimyksen nimi ja virallinen asiakirjakansio. Legenda alkaa 500-luvun Irlannista pyhästä Brendan Clonfertilaisesta — Saint Brendan, kanarialaisten suussa San Borondón —, munkista joka keskiaikaisten kertomusten mukaan lähti merelle veljiensä kanssa nahkaveneessä etsimään paratiisia. "Navigatio Sancti Brendani", keskiajan ehdoton myyntimenestys, kertoo kuolemattoman kohtauksen: munkit nousevat maihin paljaalle saarelle, viettävät messun, sytyttävät tulen… ja saari värähtää ja vajoaa — se oli valtavan merieläimen selkä. Siitä syntyi myytti vaeltavasta saaresta, joka ilmestyy ja katoaa.
Kun Eurooppa saapui Kanariansaarille, myytti heitti ankkurin tänne. Vuosisatojen ajan läntisten saarten asukkaat — ja ohikulkevat merimiehet — vannoivat näkevänsä länteen päin suuren saaren vuorineen ja laaksoineen, jota ei ollut missään kartassa. Havainnot olivat niin sitkeitä, että San Borondón päätyi vakavaan kartografiaan: se on piirretty 1500-1700-lukujen karttoihin muotoineen ja sijainteineen, ja Alcáçovasin sopimus ja muut aikakauden asiakirjat mainitsevat jopa "vielä löytämättömät" Kanariansaaret. Sitä etsimään lähti muodollisia retkikuntia — useita, vakavine kapteeneineen ja identtisine tuloksineen: ei mitään —, todistuksia kerättiin valan alla kirjurin edessä, ja käytiin oppineita väittelyitä siitä, kannattaisiko se valloittaa ennakoivasti. Harva kollektiivinen harha on tuottanut yhtä paljon byrokratiaa.
Mitä he oikeasti näkivät? Modernilla tieteellä on järkeviä vastauksia eikä yhtään lopullista jokaiseen tapaukseen: matalia pilvipankkeja meren yllä, jotka auringonlasku leikkaa kuin mantereen; ylempiä kangastuksia — fata morgana, joka nostaa ja vääristää kaukaisten todellisten saarten kuvia —; calima leikkimässä valolla. Atlanttinen optinen cocktail, tarjoiltuna havaitsijoille jotka jo tunsivat legendan, hoiti loput. Mutta myytti ansaitsi paikkansa kanarialaisessa identiteetissä juuri siksi, ettei sitä koskaan voitu sulkea kokonaan: viimeinen sana jää aina horisontille.
Entä Lanzarote? Vaikka klassiset havainnot keskittyvät läntisille saarille, legenda on koko saariston perintöä — lauluja, runoja, jaettu tunneperäinen paikannimi — ja tämä saari tarjoaa oman luksustähtitorninsa: Famaran ylängöt ja Mirador del Río, joilta sumuisina päivinä Atlantti täyttyy mahdollisista silueteista. Kokeile paikallista leikkiä: outo auringonlasku, horisontti lännessä, silmät sirrillään. Se minkä ehkä näet — pilvi, kangastus, saari? — on täsmälleen se, minkä kanarialaisten sukupolvet näkivät. Tervetuloa niiden kerhoon, jotka eivät ole varmoja.
Opetus on merellinen ja kaunis: saaristo jolla on kaikkea varasi lisäksi itselleen yhden mahdottoman saaren — jotta horisontilta ei koskaan loppuisi lupaukset.