Kuuden vuoden ajan 1730-luvulla Lanzarote eli keskellä tulivuorenpurkausta. Vuodesta 1730 alkaen maa repesi auki yhä uudelleen saaren länsiosassa, ja laavavirrat hautasivat hitaasti alleen kyliä, viljelysmaita ja kaiken muun tielleen osuneen. Paikallinen pappi Andrés Lorenzo Curbelo kirjoitti muistiin näkemänsä: vuoria, jotka kohosivat sinne, missä oli ollut tasankoa, punaisina hehkuvia öitä, meren, joka kiehui laavan kohdatessa veden. Kun purkaukset vihdoin päättyivät vuonna 1736, suunnilleen neljännes saaresta lepäsi uuden laava- ja tuhkakuoren alla.
Se, mikä oli 1700-luvun viljelijöille katastrofi, on tänään yksi planeetan omalaatuisimmista maisemista. Vuonna 1974 perustettu Timanfayan kansallispuisto suojelee tämän alueen sydäntä, osuvasti nimettyjä Montañas del Fuegoa eli Tulen vuoria. Lähes kolme vuosisataa myöhemmin tulivuori on yhä lämmin jalkojen alla. Muutaman metrin syvyydessä lämpötilat ovat niin korkeita, että puiston henkilökunta kaataa porausreikiin vettä ja loihtii esiin silmänräpäyksessä syöksähtäviä höyrygeysirejä — ja César Manriquen suunnittelema ravintola grillaa ruokansa maan omalla luonnollisella kuumuudella.
Puiston Ruta de los Volcanes kiemurtelee halki maailman, joka tuntuu lainatulta toiselta planeetalta: jähmettyneen laavan meriä, ruosteen ja kuparin värisiä kraattereita, tuhkakanjoneita, joissa ainoa liike on tuuli. Maisema on niin koskematon ja niin epämaallinen, että tutkijat ovat käyttäneet Lanzaroten vulkaanista maastoa Kuu- ja Mars-lentojen valmisteluun.
Tuli muovasi myös rannikon. Los Herviderosissa aallot iskeytyvät laavaluoliin ja puhallusaukkoihin äänellä, joka muistuttaa kaukaista ukkosta. El Golfossa puolikas tulivuorenkeila avautuu merelle ja suojaa kuuluisaa vihreää laguuniaan. Eikä tarina ole pelkkää muinaishistoriaa: saaren viimeisin purkaus, Taossa ja Tinguatónissa, tapahtui niinkin hiljattain kuin vuonna 1824.
Lanzarote ei piilota arpiaan — se teki niistä identiteettinsä. Seistä Tulen vuorten keskellä on tuntea, hiljaa ja erehtymättä, että Maa on elossa.