Puolentoista vuosisadan ajan Lanzaroten suurin vientituote olivat sen lapset. Kuivuusvuodet, tulivuoren myrkyttämät sadot ja nälkäiset vuosikymmenet työnsivät aallon toisensa jälkeen *conejeroja* länteen suuntaaville laivoille: ennen kaikkea Kuubaan — jossa *isleño* tarkoittaa yksinkertaisesti kanarialaista — Uruguayhin ja Argentiinaan, ja epätoivoisilla 1940- ja 1950-luvuilla Venezuelaan, toisinaan ylikuormatuilla purjeveneillä jotka ylittivät Atlantin salaa. Kokonaisilla kylillä oli enemmän poikia Havannassa kuin kotona. Monet palasivat — *indianot*, pellavapuvuissa, säästöineen ja kuubalaisine rytmeineen jotka tihkuivat saaren musiikkiin — ja monet eivät koskaan, ja siksi puolella saarta on serkkuja Caracasissa ja siksi kanarialainen ja karibialainen espanja ovat käytännössä sisaruksia. Saari josta nyt nautit oli sukupolvien ajan saari jolta oli pakko lähteä. Sen muistaminen kannattaa rantojen välissä.
Jokaisella vanhalla lanzarotelaisperheellä on oma versionsa samasta valokuvasta: nuoria miehiä parhaissa vaatteissaan, jäykkinä maalatun studiokankaan edessä, kuvattuna viikkoa ennen laivaa. Siirtolaisuus ei ollut täällä episodi — se oli varoventtiili taloudessa joka eli yhden kuivuuden päässä nälästä. Saaren sademäärä on aina ollut huhu; kun sateet pettivät kaksi kertaa peräkkäin, tai kun kokenillimarkkinat romahtivat synteettisten väriaineiden alle 1800-luvun lopulla (sillä tarinalla on oma korttinsa), satama täyttyi jäähyväisistä.
Määränpäät kirjoittautuivat saaren kulttuuriin. Kuuba oli ensimmäinen ja syvin: sokerin ja tupakan nousukausi halusi työvoimaa, laivayhtiöt halusivat matkustajia, ja Kanaria toimitti molempia yli vuosisadan ajan. Saarelaisista tuli kuubalaisen tupakanviljelyn selkäranka; *isleño* tarkoittaa Kuubassa yhä nimenomaan kanarialaista, ja Kuuban pelloilla lauletut *décimat* ja *puntot* jakavat DNA:ta saarten *folíoiden* kanssa. La Plata vei tuhansia lisää — kanarialaiset olivat Montevideon perustajakantaa jo sukupolvia aiemmin, ja virta jatkoi kulkuaan. Sitten 1900-luvun julmin luku: sisällissodan jälkeen, Espanjan ollessa rikki ja saarten säännöstelyssä, Venezuelan öljybuumi loisti veden toisella puolen. Laillisia laivapaikkoja oli niukasti, joten epätoivoiset lähtivät salaa — kalastusveneillä ja vanhoilla purjealuksilla, ylikuormattuina, navigoiden muistin ja rohkeuden varassa kolmentuhannen mailin yli; osasta matkoista tuli legenda, osasta tragedia. Venezuelalaiset alkoivat kutsua Kanarian väkeä perheekseen — ja saaret vastasivat halaukseen niin perusteellisesti että Venezuela sai lempinimen ”kahdeksas saari”.
Palaajat muuttivat paikan. *Indiano* — siirtolainen joka palasi ”Amerikka tehtynä” — on kanarialainen arkkityyppi: hyvä talo aukion lähellä, portille istutettu palmu hiljaisena kerskailuna, gramofoni, *habanerat* ja kuubalainen *son* jotka taittuivat saaren *parrandoihin* kunnes lähtemisen musiikki ja kodin musiikki olivat yhtä ja samaa. Takaisin tuli myös sanoja, ja reseptejä, ja tietty karibialainen kiireettömyys joka istui saareen kuin hansikas. Ja tällä vuosisadalla virta on kääntynyt: siirtolaisten jälkeläisiä — etenkin venezuelankanarialaisia — on palannut tuhansittain sulkemaan ympyröitä jotka heidän isoisovanhempansa avasivat.
Missä tarina koskettaa matkaasi: siirtolaisuuden muistomerkit ja sukunimet vanhojen satamien ympärillä; kyläkirkot jotka ”pojat Kuubassa” rahoittivat; *timplen* amerikkalaiset serkut missä tahansa kansanmusiikki-illassa (card 70); ja ennen kaikkea itse korostus — se pehmeä, musikaalinen espanja joka kuulostaa Karibialta koska Karibia ja nämä saaret kasvoivat kaikessa olennaisessa yhdessä. Kun tarjoilijan isoäiti osoittautuu havannalaiseksi, et kuule anekdoottia. Kuulet saaren toista puoliskoa.