La Graciosan pohjoispuolella kartta jatkuu: Montaña Clara, puoliksi hukkunut kraatteri jonka kävelisit poikki tunnissa; Roque del Oeste ja Roque del Este, kalliohampaat avomerellä; ja Alegranza — ”ilo” — saariston todellinen piste, yksityisen tuntuinen erämaa jossa on yksi mahtava tulivuori, yksi sankarillinen majakka ja useita tuhansia merilintuja. Yhdessä La Graciosan kanssa ne muodostavat Chinijon saariston, Euroopan suurimman merisuojelualueen (siitä kortista on jo huolehdittu), ja niin tiukan turvapaikan että pienemmille luodoille maihinnousu on kielletty ilman tieteellistä lupaa. Niissä vieraillaan oikealla tavalla: veneen kannelta tai Mirador del Ríosta, katsellen Alegranzan majakan vilkkumista hämärässä. Joitakin paikkoja rakastaa parhaiten juuri tältä etäisyydeltä — ja niiden tarinoiden tunteminen tekee näkymästä kolme saarta syvemmän.
”Chinijo” on paikallista puhetta ja tarkoittaa ”pientä” — *chinijoja* ovat myös saaren lapset — ja nimi sopii saaristolle joka toimii kuin Lanzaroten lastentarha: pieniä saaria, suurta biologiaa, minimaalisesti ihmisiä. La Graciosalla, ainoalla asutulla, on oma korttinsa ja omat hiekkakatunsa. Tämä kortti purjehtii sen ohi, niille joihin tuskin kukaan koskee.
Montaña Clara on pienoismalli: yksi vaalea vulkaaninen kartio, jonka kraatterin meri on murtanut, tuskin neliökilometri rinteitä joilla mikään pensasta korkeampi ei kestä tuulta. Se kesti aikoinaan viljely-yrityksiä ja pari lyhytikäistä hankettakin; luonto otti sen takaisin päättäväisesti, ja nykyään se kuuluu linnuille ja luvalla vieraileville kasvitieteilijöille. Kaksi Roquea — läntinen (myös Roque del Infierno, ”helvetin kallio”) ja itäinen — ovat vielä puhtaampia: pystysuoria kalliopylväitä avovedessä, merilintujen pesälinnakkeita, joille ei nouse mikään siivetön.
Alegranza on hahmo. Koko Kanarian saariston pohjoisin kohta: leveä, komea, lähes kolmesataa metriä korkea kaldera joka ankkuroi pensaikkoisen tasangon, ympärillään kalliot joita Atlantti työstää määrätietoisesti. Sen nimen — ”ilo” — sanotaan tallentavan tunnelman vuoden 1402 valloituslaivastossa, kun se ensi kerran saapui Kanarian maalle; sen jälkeen saari vietti vuosisatoja korsaarien odotushuoneena (laivastot väijyivät täällä Intian-laivoja; merirosvokortin roistot tunsivat nämä ankkuripaikat hyvin), kaninmetsästys- ja *orchilla*-keruumaana ja lopulta yksityisomaisuutena — teknisesti se on sitä yhä, luonnonpuiston tiukkojen sääntöjen sisällä. Sen monumentti on Faro de Punta Delgada, ylpeä 1860-luvun majakka jonka vartijat elivät täällä ulkona huoltoveneet ainoana lankanaan maailmaan: saarelaisstoalaisuutta tislattuna. Nyt automatisoituna sen valokeila pyyhkii salmen joka yö.
Miksi näin tiukkaa? Koska Chinijon luodot ovat yksi itäisen Atlantin viimeisistä suurista merilintujen linnakkeista: tuhansia pareja välimerenliitäjiä — joiden aavemaiset yöhuudot kuuluvat kesällä Pohjois-Lanzarotelle asti — sekä myrskykeijuja, bulwerinliitäjiä, muita liitäjiä, sääksiä ja eleonoranhaukkoja, jotka ajoittavat pesintänsä muuttovirtoihin. Munaryöstöt ja rotat tekivät historiallista vahinkoa; suojelu on korjaus. Luvaton maihinnousu ei ole vain laitonta, se on aidosti haitallista — yksi irti päässyt koira tai huolimaton askel koloissa pesivässä yhdyskunnassa pyyhkii vuosien työn.
Miten kohdata ne kunnolla: veneretket ja kalastuscharterit Órzolasta tai Caleta de Sebosta kiertävät luodot tyynellä säällä (kiikarit muuttavat matkan toiseksi); Mirador del Río ja jyrkänteen päällä kulkeva polku tarjoilevat täyden panoraaman, Alegranza kellumassa näkyvyyden reunalla; ja hämärissä Órzolassa kannattaa vahtia majakan sykettä. Näiden saarten koko tehtävä on nyt tulla jätetyiksi rauhaan. Sitä on oudon liikuttavaa katsella.