Teseguiten ja Guatizan välissä, aivan tien tuntumassa, odottaa saaren oudoin ilmainen galleria: Kerrostunut kaupunki — tiivistyneen vulkaanisen tuhkan paljastuma, jonka tuuli ja harvat sateet ovat veistäneet kaariksi, kupliksi, pylväiksi ja hunajakennoseiniksi, kuin Gaudín suunnittelema ja haamujen hylkäämä rauniokaupunki. Geologit lukevat siitä kerroksellista tuffia joka kuluu eri nopeuksilla; valokuvaajat lukevat saaren parhaat pintarakenteet; melkein kaikki muut ajavat ohi. Kymmenen minuuttia harhailua muodostelmien välisillä hiekkakujilla tuottaa kunnon hämmästyksen — auringonnousu ja myöhäinen iltapäivä kaivavat varjot syvimmiksi. Aines on haurasta: kaarille kiipeäminen rikkoo vuosissa sen minkä syntyyn meni vuosituhansia. Katso, valokuvaa, jätä vain jäljet hiekkakujiin. Tuuli on yhä työn touhussa; yritä olla keskeyttämättä taiteilijaa.
Jokaisella saarella on maisemia jotka tulivat kuuluisiksi ja maisemia joilla kävi tuuri. Kerrostuneella kaupungilla kävi tuuri: ei opastuskeskusta, ei bussiparkkia, ei edes kunnon kylttiä — vain joukko vaaleita, kerroksellisia kallioita nousemassa tasangolta Guatizan eteläpuolella, tien näköetäisyydellä, muodoissa jotka saavat sinut hidastamaan ja peruuttamaan.
Materiaali on vulkaanista tuffia — tuhka- ja kuonakerroksia alueen vanhoista purkauksista, tiivistyneinä pehmeäksi kiveksi ja myöhemmin *jable*-käytävän hiekkojen peittäminä (se kortti selittää hiekkamoottoritien). Sitten eroosio otti pääsuunnittelijan paikan: pasaatituulet hiekkapuhaltavat paljastumia hienolla rakeella, harvat mutta rajut sateet liuottavat ja kaivavat alta, ja eri kerrokset — toiset kovempia, toiset pehmeämpiä — vastaavat eri tahtiin. Tuloksena ovat differentiaalisen eroosion suurimmat hitit: ikkunakaaria, sienenlakkeja ohuilla jaloilla, hunajakennoiksi porattuja seiniä (geologien kaunis sana on *tafoni*), sileitä kulhoja ja goottilaisia ripoja, kaikki sävyissä kermasta ruosteeseen, ja ne muuttuvat joka valotunnin myötä. ”Kerrostunut kaupunki” on lempinimi joka jäi elämään — kaukaa siluetti todella lukeutuu raunioituneina torneina ja kujina — ja paikassa on se hiljainen jännitys joka kuuluu johonkin mitä ei ole formatoitu kävijöitä varten: pysäköit hiekalle, harhailet, päätät oman reittisi ”rakennusten” välissä.
Vierailun taito: valo on täällä kaikki kaikessa — matala aamu- tai iltapäiväaurinko harjaa kerroksia ja tekee koko paljastumasta kolmiulotteisen; keskipäivä litistää sen beigeksi. Tuuli on paikan vakituinen kuvanveistäjä ja tulee olemaan läsnä; ohut takki ja varovaisuus objektiivin kanssa (hyvin hienoa hiekkaa) ovat viisaita. Muodostelmien välinen maa on hiekkakujia ja matalaa pensaikkoa — *aulagoja* ja suolaa sietäviä tyynykasveja, joita kasvitiedekortit juhlivat — ja satunnainen sisilisko poseeraa kielekkeellä. Ja hauraus on todellista, ei retorista: tämä on pehmeää kiveä, veistettyä geologisella kärsivällisyydellä, ja jokainen kiivetty kaari ja kaiverrettu nimikirjain on pysyvää ilkivaltaa. Kirjoittamaton paikallinen sopimus joka pitää tällaiset paikat aitaamattomina on yksinkertainen: ei aitoja niin kauan kuin kukaan ei niitä tarvitse. Ole sinä syy siihen että se pysyy niin.
Yhdistä fiksusti: Jardín de Cactus on viisi minuuttia pohjoiseen Guatizassa (Manriquen viimeinen suuri julkinen työ — hänen korttinsa kertoo siitä), ympäröivät kokenillipellot kertovat punaisen värin tarinan, ja Teguise (card 81) on kymmenen minuuttia länteen; yhdessä ne muodostavat saaren parhaan ”pienten ihmeiden” puolikkaan päivän. Kerrostunut kaupunki on se josta kerrot muille, juuri siksi ettei kukaan kertonut sinulle. Jotkin maisemat ovat monumentteja. Tämä on huhu — ja se on totta.