Kun suuret purkaukset olivat haudanneet peltonsa, Lanzaroten viljelijät tekivät jotain nerouden ja uhman väliltä: he kaivoivat tuhkan läpi ja istuttivat köynnökset sen alla olevaan maahan. Tuloksena on La Geria — tuhansia suppilomaisia kuoppia mustassa *picónissa*, kussakin yksi köynnös matalan kivipuolikuun suojassa, maisema niin epätodennäköinen että se näyttää suunnitellulta. Se toimii koska tuhka on sieni: se juo yön kosteuden ja syöttää sen juurille, ilman kastelua. Tästä kuumaisemasta tulee *malvasía volcánica* — raikkaita, suolaisia, mineraalisia valkoviinejä jotka voittavat kansainvälisiä mitaleita — korjattuna heinäkuusta alkaen, Euroopan varhaisimpien joukossa, ja tehtynä *bodegoissa* joiden joukossa on Kanarian vanhin viinitila, kaatanut laseihin vuodesta 1775. Kierrettäväksi, maisteltavaksi ja parhaimmillaan auringonlaskun aikaan, kun mustat kuopat täyttyvät kullalla.
Viinialueet kehuvat yleensä maaperäänsä. Lanzaroten kuuluisimmalla viinitarhalla ei sitä juuri ole — ja juuri siinä on koko juju. Kun 1730-luvun kuusi vuotta kestäneet purkaukset päättyivät (tulikronikan kortti kertoo sen tarinan), kolmasosa saaren parhaasta viljelysmaasta makasi metrien paksuisen vulkaanisen tuhkan alla. Nälän logiikka synnytti kokeen: kaiva *picónin* läpi haudattuun maahan, istuta köynnös ja katso. Köynnös ei vain selvinnyt — se rehotti, sillä tuhkakerros osoittautui täydelliseksi kuivanviljelyn koneeksi: se imee kasteen ja pasaatituuliöiden kosteuden, eristää maan haihtumiselta ja pitää rikkaruohot loitolla. Viljelijät systematisoivat ihmeen *hoyoksi*: kartiomainen kuoppa, jopa kaksi tai kolme metriä leveä, yksi köynnös pohjalla ja puolikaaren muotoinen laavakivimuuri — *zoco* — vartioimassa sitä tuulelta. Kerro kymmenellätuhannella, sivellä taustalle tulivuorten rinteet, ja sinulla on La Geria: maataloutta land artina, vuosisata ennen kuin kukaan keksi sille termin.
Täällä hallitseva rypäle on *malvasía volcánica*, malvasía-perheen paikallinen lajike, joka aikoinaan teki ”Canarysta” Shakespearen Lontoon maljan. Tuhkassa kasvatettuna se tuottaa valkoviinejä joita ei ole missään muualla: luukuivia versioita joissa on vihreää omenaa, savua ja suolainen jälkimaku, jonka sommelierit kuvaavat sanalla ”vulkaaninen” ja tarkoittavat sitä; tynnyri- ja makeita versioita kärsivällisille. Sen rinnalla: *listán negro* punaviineihin ja roseisiin, *diego*, *moscatel*. Saaren viljelijät työskentelevät oman alkuperänimityksensä alla, ja kalenteri tarjoaa erikoisuuden joka ilahduttaa viinikirjoittajia — koska tuhka lämpenee varhain ja köynnökset halaavat maata, sadonkorjuu voi alkaa heinäkuussa, ensimmäisten koko Euroopassa poimittujen rypäleiden joukossa. On jopa yösadonkorjuujuhla, jolla paetaan kuumuutta.
Vierailu on ihanan helppoa: viinireitti pujottaa *bodegat* La Gerian tien varrelle, suurista vanhoista taloista — kuten El Grifo, perustettu 1775, Kanarian vanhin yhä toimiva viinitila, jolla on viinipuristinmuseo ja César Manriquen piirtämä etiketti — pieniin perheviinitiloihin joissa maistelu tapahtuu tankkien välissä. Kierrä, maista, osta pullo kuivaa *malvasíaa* tälle illalle ja makeaa kotiin. Kaksi käytöstapaa joissa on hampaat: älä koskaan astu *hoyoihin* äläkä kiipeä *zocoille* valokuvaa varten — jokainen niistä on jonkun viljelijän elanto ja korjaukset tehdään käsin — ja jos ajat viinireittiä, muista että saaren tiet ovat kauniimpia selvin päin. Paras hetki: viimeinen tunti ennen auringonlaskua, kun matala valo muuttaa jokaisen mustan suppilon kullanhohtoiseksi puolikuuksi ja koko laakso näyttää siltä mitä se on — kaunein vastaus jonka kukaan on koskaan antanut tulivuorelle.