On olemassa legenda, jota jokainen kävijä toistaa: "Lanzaroten hiekan tuo tuuli Saharasta". Kaunista — ja väärin. El Jablen ja pohjoisen rantojen kultainen hiekka tulee tästä ihan vierestä, merestä: se on simpukoita, kotiloita ja meren olentojen luurankoja, jotka aallokko on jauhanut vuosituhansien ajan ja pasaatituulet (alisios) työntäneet sisämaahan. Tuo "hiekkajoki" — El Jable — halkoo koko saaren Famarasta Playa Hondan rannikolle, ja siinä viljelijät kasvattavat ylimakeita bataatteja ja hubarat eli kaulustrapit kätkevät pesänsä. Sahara kyllä lähettää pölynsä silloin tällöin caliman (Saharan pölyusva) mukana. Mutta jalkasi astelevat rannalla puhtaalla, jauhoksi hienonnetulla Atlantilla.
Nyt puretaan, rakkaudella, saaren toistetuin myytti. Logiikka vaikuttaa moitteettomalta: Sahara on tuossa vieressä, tuuli puhaltaa, siispä hiekka on afrikkalaista. Mutta tiede kertoo paljon paremman tarinan. Ota kourallinen hiekkaa El Jablesta tai Famarasta ja katso sitä läheltä — suurennuslasilla, jos sinulla on: näet helmiäishohtoisia sirpaleita, pikkuputkia, pikkuruisia kierteitä, rei'itettyjä kiekkoja. Se ei ole autiomaan pölyä: se on merielämän jäänteitä. Nilviäisten kuoria, merisiilien kuoria, kalkkileviä jotka valmistavat kivisen luurangon ja ennen kaikkea foraminifereja — mikroskooppisia eliöitä joilla on oma pikkukuorensa ja joita elää miljoonittain täkäläisillä pohjilla. Lanzaroten kultainen hiekka on eloperäistä: sen valmistaa valtameri, ei Sahara. Siksi se on kullankermanvärinen eikä punertava, ja siksi se "narskuu" eri tavalla.
Järjestelmä toimii kuin vuosituhansien kuljetushihna. Famaran poukamassa pohjoisen aallokko jauhaa ja kasaa tuota biologista ainesta rannalle. Kun vuorovesi laskee ja hiekka kuivuu, pasaatituulet (alisios) ryhtyvät töihin: jyvä jyvältä ne työntävät sitä sisämaahan. Ajan myötä — pitkän ajan — tuo tasainen virta on luonut El Jablen: kilometrien levyisen hiekkakäytävän, joka ylittää saaren vinottain pohjoisrannikolta Playa Hondan ja Guacimeten poukamaan, jonne lentokoneet nykyään laskeutuvat. Se on kirjaimellisesti hiekkajoki, joka virtaa merestä mereen geologisella nopeudella Sóon, Muñiquen ja Taon ohitse.
Tuo näennäisen hedelmätön joki on kokonainen maailma. Hiekan alla säilyy kosteus, ja viljelijät ovat tienneet sen vuosisatoja: El Jablella kasvatetaan — maahan kaivettuina, kivestä tai rukiista tehtyjen tuulensuojien turvin — saaren kuuluisimmat bataatit sekä vesimeloneja, kurpitsoja ja tomaatteja, joiden väkevällä maulla ravintolat ylpeilevät ruokalistoillaan. Hiekan päällä villieläimet pelaavat asiantuntijatasolla: täällä hubara eli kaulustrappi kätkee pesänsä, täällä juoksentelevat aavikkojuoksija ja paksujalka, ja täällä kukkivat erikoistuneet pensaat, jotka pitävät dyynit paikallaan.
Eikö Sahara sitten lähetä mitään? Lähettää — mutta jotain muuta. Calima-jaksot (Saharan pölyusva) tuovat äärimmäisen hienoa leijuvaa pölyä, sitä keltaista huntua joka toisinaan sumentaa horisontin ja jättää kalvon autojen päälle. Tuo pöly lannoittaa maita ja meriä (ja antaa tieteiselokuvamaisia auringonlaskuja), mutta se ei valmista rantoja: sen vie seuraava sade tai seuraava pasaatituuli.
Nyt sinulla on siis legendaa parempi tarina kerrottavaksi rannalla: makaat tuhansien vuosien kierrätetyn merielämän päällä, hiekkajoen rannalla joka virtaa yhä, juuri nyt, pyyhkeidesi alla. Sahara on lähellä — mutta tämä hiekka on sataprosenttisesti made in Atlantti.