Harva paikka maailmassa kantaa yhden ainoan taiteilijan kädenjälkeä niin kuin Lanzarote kantaa César Manriquen. Maalari, kuvanveistäjä, arkkitehti ja aktivisti ei vain koristellut saartaan — hän muutti tavan, jolla saari ajattelee itsestään.
Manrique syntyi Arrecifessä vuonna 1919 ja kasvoi uiden sen satamissa ja tutkien vulkaanisia joutomaita. Opiskeltuaan taidetta Madridissa ja vietettyään aikaa New Yorkissa modernin taiteen suurten nimien parissa hän palasi kotiin 1960-luvun puolivälissä mukanaan vakaumus, joka kuulosti mahdottomalta: Lanzarote, tuolloin köyhä ja vähän tunnettu saari, voisi nousta yhdeksi planeetan kauneimmista paikoista — jos se kieltäytyisi jäljittelemästä ketään muuta.
Hänen menetelmänsä oli aikanaan radikaali: annetaan luonnon johtaa ja taiteen seurata. Jameos del Aguassa hän muutti sortuneen laavatunnelin unenomaiseksi tilaksi, jossa on puutarhoja, valkoinen allas ja laavaputken sisään rakennettu auditorio — ja jossa elää pikkuruisia sokeita albiinorapuja, joita ei tavata juuri missään muualla. Mirador del Ríossa hän kätki näköalapaikan Famaran jyrkänteiden sisään niin, että arkkitehtuuri katoaa ja jäljelle jää vain näkymä: El Ríon salmi ja La Graciosan saari. Hänen oma kotinsa Tahíchessa rakennettiin laavavirran jättämän viiden vulkaanisen kuplan sisään; nykyään siellä toimii César Manrique -säätiö. Hänen viimeinen suurtyönsä, Jardín de Cactus, muutti hylätyn louhoksen spiraalimaiseksi puutarhaksi, jossa kasvaa yli tuhat kaktusta.
Kohtaat hänet jopa liikenneympyröissä: hänen juguetes del viento -teoksensa — tuulilelut — ovat leikkisiä metalliveistoksia, jotka pyörivät pasaatituulissa ja muistuttavat, että täällä taide kuuluu kaikille, ei museoille.
Yhtä tärkeää oli se, minkä Manrique esti. Hän kampanjoi väsymättä korkeaa rakentamista ja visuaalista saastetta vastaan ja auttoi pitämään Lanzaroten matalana, valkoisena ja ihmisen mittakaavassa. Kun hän kuoli vuonna 1992, hänen kuvittelemansa saari oli jo totta — ja vuonna 1993 UNESCO tunnusti sen biosfäärialueeksi.
Matka Lanzaroten halki on keskustelua Manriquen kanssa. Hänen vastauksensa on kaikkialla: luonto ensin, aina.