Lanzarote on pieni saari, jolla on valtava meri. Yli kaksisataa kilometriä rantaviivaa kiertää sitä, eikä mikään saaren kolkka ole kaukana Atlantin kohinasta. Erityiseksi tämän rannikon tekee kuitenkin sen vaihtelevuus: yhden ainoan päivän aikana voi siirtyä turkoosista tyyneydestä villiin valtameridraamaan.
Etelässä, suojellun luonnonpuiston halki kulkevan hiekkatien päässä, piileskelevät Papagayon poukamat — se postikortti, jonka kaikki muistavat: kultaisen hiekan kaaria vulkaanisten niemekkeiden välissä sekä kirkasta, tyyntä ja matalaa vettä kaikissa sinisen sävyissä. Se on Atlantin lempeät kasvot — täydellinen uimiseen, snorklaukseen ja pitkiin, laiskoihin iltapäiviin.
Pohjoisrannikko kertoo toisen tarinan. Famarassa valtava ranta jatkuu kilometrikaupalla kuudensadan metrin jyrkänneseinämän alla, ja samat pasaatituulet ja maininkit, jotka aikoinaan eristivät Lanzaroten, houkuttelevat nyt surffaajia kaikkialta maailmasta. Famaran tasaisen varmat aallot ovat tehneet seudusta yhden Euroopan suurista surffikouluista: aloittelijat ottavat ensimmäiset laskunsa vaahtopäissä, kun kokeneet laskijat jahtaavat lähiriutoilla joitakin Atlantin voimakkaimmista aalloista. Purjelautailijoilla ja leijasurffaajilla on omat temppelinsä itärannikolla, jossa tasainen tuuli puhaltaa lähes ympäri vuoden.
Merellä seikkailu jatkuu. Órzolan edustalla, salmen toisella puolen, on La Graciosa — vuodesta 2018 virallisesti kahdeksas Kanariansaari — paikka, jossa kadut ovat hiekkaa, asfalttia ei ole ja rannat tuntuvat maailman laidalta. Saarten välistä kanaalia, El Ríota, suojaavat jyrkänteet ja täplittävät veneet; lautat ja katamaraanit ylittävät sen päivittäin.
Ja vesi itsessään on kutsu: leutoa ympäri vuoden, keväällä viileämpää ja virkistävää, lämpimimmillään alkusyksystä. Kajakit seurailevat rantaviivaa, purjeveneet kallistuvat pasaatituuleen, sup-laudat liukuvat laavariuttojen yllä. Tulesta syntyneellä saarella juuri valtameri määrää jokaisen päivän rytmin.