Turistit ohittavat Arrecifen, mikä on juuri syy siihen miksi sinun ei pitäisi. Saaren pääkaupunki kasvoi Charco de San Ginésin ympärille — luonnollisen merilaguunin, jonne kalastajat parkkeerasivat veneensä kaupungille nimen antaneiden riuttojen taakse — ja vanhakaupunki kiertyy yhä sen veden ympärille kuin satamakylä joka sai ylennyksen. Suurimmat hitit mahtuvat yhteen verkkaiseen aamuun: Charcon valkoisten talojen ja sinisten veneiden rengas, San Ginésin kirkko varjoisalla aukiollaan, Puente de las Bolasin nostosilta joka johtaa pieneen San Gabrielin linnaan, merenrannan San Josén linna jonka Manrique muutti nykytaiteen museoksi ja jossa on saaren tyylikkäin ravintola, sekä Calle Realin kaupat ja tapakset. Lisää oikean kaupungin hinnat, oikean kaupungin baarit ja nolla lavastusta. Saaren olohuone, ilman pukupakkoa.
Arrecife vietti suurimman osan historiastaan ollen liian vaarallinen ollakseen tärkeä. Pääkaupunki sijaitsi sisämaassa Teguisessa juuri siksi että rannikko kuului merirosvoille (heidän korttinsa kertoo sen), ja tämä rannanpätkä — riuttojen, *arrecifien*, sokkelo joka antoi kaupungille nimen — oli vain satamakortteli: suolavarastoja, kalaa ja kaksi pientä linnaa hidastamaan vääränlaisia vieraita. Sitten 1800-luku käänsi logiikan päälaelleen. Vapaasatamat (card 72), höyrylaivat ja kauppa tekivät satamista uutta kultaa, ja vuonna 1852 kalastajakorttelista tuli virallisesti pääkaupunki. Siitä lähtien se on hiljaa jatkanut oikeaa elämää — mikä on täsmälleen sen viehätys näytöskappaleiden saarella.
Aloita Charco de San Ginésistä, kaupungin sydämestä ja alkupisteestä: luonnollinen laguuni jonne meri livahtaa riuttojen takaa, ympärillään matalien valkoisten talojen promenadi, pikkusiltoja ja työveneitä, jotka Manriquen kunnostus muutti yhdeksi saaren ihanimmista kaupunkitiloista tappamatta sen arkisuutta. Legenda kertoo että veden äärellä asui erakko nimeltä Ginés ja että hänen lamppunsa opasti kalastajat kotiin — San Ginésin kirkko, kaupungin suojeluspyhimyksen kirkko, seisoo kadun päässä laakeripuiden ja kahvilapöytien aukiolla, ja sen vulkaanikivinen torni on saaren hienoimpia. Elokuun San Ginésin juhla muuttaa koko korttelin tivoliksi.
Merelle päin puolustusperinnöt: kävele Puente de las Bolasin yli — pieni nostosilta jota kruunaa kaksi kivistä kanuunankuulaa, ikoni niin rakastettu että se kuuluu saaren pikakuvakieleen — Castillo de San Gabrieliin luodollaan, taskulinnoitukseen joka epäonnistui sankarillisesti vuonna 1586 ja joka nykyään isännöi kaupungin historiamuseota ja parasta kattonäköalaa. Lahtea pohjoiseen Castillo de San José — rakennettuna nälkäisellä 1770-luvulla osittain työllisyyshankkeena, ”nälän linnoitus” — muuttui Manriquen kansainväliseksi nykytaiteen museoksi: brutaalia basalttia ulkona, valkoisia kaaria ja vakavaa taidetta sisällä, ja sen alla lasiseinäinen ravintola sataman yllä, yhä saaren tyylikkäin lounas. Näiden kahden välissä rantapromenadi, venesatama ja El Reducton ranta — suojaisa, perhetason kaupunkiranta jonka olemassaolosta useimmat vierailijat eivät koskaan kuule.
Sisämaassa nautinnot muuttuvat tavallisiksi parhaassa mielessä: Calle Real (virallisesti León y Castillo) kauppoja ja leivospysähdyksiä varten, kauppahalli ja sen lauantaihumu, tapaskadut joilla *caña* ja *enyesque* maksavat paikallista rahaa, ja miellyttävä yllätys saarikaupungista jossa suurin osa ympärilläsi olevista ihmisistä oikeasti asuu täällä. Tule arkiaamuna, tee kierros — Charco, kirkko, silta, linna, kahvi — ja anna pääkaupungin olla sinulle epänäyttävä. Tulivuorten teatterin jälkeen Arrecife on saari jalat pöydällä. Sekin näkymä on etuoikeus.