Aivan Órzolan eteläpuolella tie tarjoilee yhtäkkiä optisen mahdottomuuden: jauhonvalkoisia hiekkalahdelmia upotettuna kivihiilenmustaan laavaan, matkaesitteenturkoosia vettä ja Chinijon saaret kellumassa takana. Tämä on Caletón Blanco ja sen naapurilahtien ketju — pohjoisen huonoimmin varjeltu salaisuus joka jotenkin yhä tuntuu salaisuudelta. Valkoinen hiekka on orgaanista — murskattuja simpukankuoria ja merenelävien luurankoja, virtojen kuljettamana — ja se lepää La Coronan laavavirtojen nuorella kivellä, ja kontrasti tekee kameroille kummia. Laskuveden aikaan kivien väliin lämpenee matalia laguuneja: taaperoiden taivas. Ei baareja, ei aurinkotuoleja, tuulta useimpina iltapäivinä ja vähän varjoa — tuo kaikki mukanasi, vie kaikki pois. Mene arkiaamuna laskuveden aikaan ja kiitä meitä myöhemmin.
Caletón Blancon resepti vei muutaman tuhat vuotta. Ensin La Coronan tulivuori valutti laavansa pohjoisrannalle ja rakensi *malpaísin* karkean mustan esiliinan. Sitten valtameri ryhtyi töihin: tätä rannikkoa pyyhkivät virrat kuljettavat tasaista lastia biologista hiekkaa — jauhettuja kuoria, merisiilien piikkejä, riutan valkoista konfettia — ja aina kun laavan reuna kiertyy taskuksi, se hiekka laskeutuu. Tuloksena on rantaviiva joka näyttää retusoidulta: sokaisevan valkoisia lattioita sysimustissa kehyksissä, vettä joka käy läpi koko turkoosin luettelon vaalean hiekan yllä, ja kaiken takana La Graciosan ja Montaña Claran siluetit aseteltuina kuin lavastus.
Maantiede on ketju eikä yksi ranta. Varsinainen Caletón Blanco on suurin tasku, aivan Órzolan tien vieressä hiekkaisine pysäköintilevikkeineen; kävele rantapolkua etelään, ja pienempiä lahdelmia ilmestyy muutaman sadan metrin välein — jotkin tuskin veneenmitan levyisiä, monet loistavan tyhjiä elokuussakin. Täällä aikataulun tekee vuorovesi (vuorovesikortti selittää mekaniikan): laskuvedellä uloimpien kivien taakse muodostuu leveitä matalia laguuneja, polvenkorkuisia, tuulensuojaisia ja useita asteita avomerta lämpimämpiä — saaren parhaat luonnon kahluualtaat pienille lapsille. Nousuvedellä laguunit sulautuvat ja syvenevät, hiekka kutistuu, ja kiinnostavaksi muuttuu sen sijaan snorklaus laavan reunoja pitkin.
Tunne vaihtokaupat ennen kuin sidot päiväsi. Tämä on pasaatituulten rannikko: iltapäivisin yleensä tuulee, ja hieno valkoinen hiekka matkustaa — aamut ovat rauhallisempia kaikissa merkityksissä. Varjoa ei ole muuta kuin se minkä kannat mukanasi; ei myöskään baareja, suihkuja tai aurinkotuoli-imperiumeja, mikä on koko pointti. Laava on loistavaa ja nilkoille vihamielistä: pakkaa sandaalit kiviä varten. Suojattujen taskujen ulkopuoliset virrat ansaitsevat kunnioitusta karkeampina päivinä — jos ulompi vesi on valkoista, pysy laguuneissa. Ja lahdelmien takaiset matalat dyynit ja hiekkakasvit ovat suojeltuja ja hauraita: vain polkuja pitkin, ja muiden kävijöiden rakentamat pienet kivituulensuojat (*socos*) ovat käytettäviksi, ei monistettaviksi.
Päätä retki kuin paikallinen: tuoretta kalaa lounaaksi Órzolassa tai Punta Mujeresissa (kalastajakylien kortti), silmäys laavakenttään siellä missä se kohtaa meren, tai yhdistä se aamuiseen lauttamatkaan naapurin La Graciosalle. Ja kun julkaiset kuvan ja joku kommentoi ettei se voi olla sama saari kuin tulivuoret — siinä on Lanzaroten koko temppu, ja pohjoinen tekee sen parhaiten: maksimidraama, minimietäisyys.