Kourallisena päivinä joka talvi tapahtuu mahdoton: Lanzarotella sataa oikeasti. Älä murjota — juhli. Sade on täällä tapahtuma omine rituaaleineen: paikalliset seisovat oviaukoissa katsomassa sitä kuin ilotulitusta; *barrancot* muistavat hetken olevansa jokia; Famaran jyrkänteelle ilmestyy vesiputouksia muutamaksi loistokkaaksi tunniksi; ja kahdessa viikossa saari tekee suurimman taikatemppunsa — vihreä huuhtaisu vulkaanisten tasankojen yli, unikoita ja villisinappia tuhkapelloilla, La Gerian köynnökset hehkumassa mustaa *picónia* vasten. Helmikuu sateisen tammikuun jälkeen on saaren salainen paras kuukausi. Joten jos taivas repeää lomallasi: aja pohjoiseen, katso jyrkänteen juoksevan hopeana ja tule takaisin kymmenen päivän kuluttua jos voit. Olet nähnyt jotain mitä monet vakiovierailijatkaan eivät ole.
Ensin numerot, koska ne selittävät tunteen: Lanzarotella sataa keskimäärin hyvin karkeasti 100-150 mm vuodessa — yksi kunnon alppi-iltapäivä — ja lähes kaikki siitä keskittyy muutamaan jaksoon marraskuun ja maaliskuun välillä, kun atlanttiset matalapaineet vihdoin tunkeutuvat pasaatituulten hallinnon ohi (pasaatikortti selittää miksi tuo hallinto yleensä voittaa). Vuosia kuluu ilman kunnon kastelua. Joten kun taivas viimein aukeaa, saari ei nurise kuin Lontoo — se astuu ulos. Näet sen: naapureita kuvaamassa oviaukoista, lapsia päästettyinä lätäköihin, maanviljelijöitä soittelemassa puheluita sen miehen äänensävyllä joka katsoo rahan putoavan taivaalta. Mitä se historiallisesti onkin: koko nerokas kuivanviljelyn koneisto — tuhkakate, vesisäiliöt, *maretat* (vesikortti ja maatalouskortti kertovat ne tarinat) — on olemassa juuri näiden tuntien keräämiseksi ja venyttämiseksi.
Mitä sadepäivällä oikeasti tehdään, ihmetyksen mukaan järjestettynä. Yksi: suuntaa Famaran massiiville ja pohjoiseen. Suuri jyrkänne kuivattaa itsensä nopeasti ja teatraalisesti — lyhytikäiset vesiputoukset pujottelevat basalttiseinillä, toisinaan tuuli puhaltaa ne takaisin ylöspäin, ja Harían laakso tuoksuu yhtäkkiä märältä mullalta ja palmulta: saaren paras tuoksu, saatavilla joinakin vuosina ei lainkaan. Kaksi: katso *barrancon* juoksevan. Kuivat kurut kantavat vettä tunteja, eivät päiviä — turvalliselta korkealta paikalta katsottuna Barranco de Tenegüimen tai jyrkänteen kurujen näkeminen oikeasti virtaamassa on paikallislegendojen ainesta (ja tulvasääntö on ehdoton: älä koskaan kävele tai pysäköi uomaan silloin kun ylängöillä sataa). Kolme: anna laavakentille kaksikymmentä minuuttia — sateesta tummunut *picón* muuttuu ehdottoman mustaksi, jäkälät (niillä on oma korttinsa) huuhtoutuvat harmaasta vihreiksi melkein katsoessasi, ja märän vulkaanisen kiven tuoksu, petrikorin mineraalinen serkku, on märkien sukkien arvoinen.
Sitten tulee ylimääräinen numero, ja se on varsinainen show: vihertyminen. Yhdestä kolmeen viikkoa kunnon sateen jälkeen lepäävät siemenet räjähtävät kaikkialla saarella — ruohon usva tasangoilla jotka kaksi viikkoa aiemmin olivat paljasta kiveä, villisinappi keltaamassa kokonaisia rinteitä, unikoita mustaa tuhkaa vasten, viinitarhojen ensimmäiset lehdet sähköisinä *picónia* vasten. Ajaches (card 86) ja Femésin laaksot muuttuvat hetkeksi, järjettömästi, irlantilaisiksi; jopa Timanfayan reunat pehmenevät. Asiantuntevat valokuvaajat varaavat helmikuun lopun lentoja vaistolla ja sadesovelluksilla. Huhti-toukokuuhun mennessä aurinko ottaa kaiken takaisin ja saari palaa pronssiseen oletustilaansa — vihertyminen on rajoitettu painos, ei lisäpainoksia.
Käytännön alaviitteet: sadepäivät ovat myös museopäiviä (Manriquen talot, merirosvolinna, Arrecifen galleriat — kulttuurikortit hyväksyvät); ajaminen vaatii lempeyttä, sillä öljyiset kuivat tiet plus ensimmäinen sade on yhtä kuin saaren liukkaimmat tunnit; ja *calima*-kortin pölyinen sisarus — mutasade, kun Saharan pöly putoaa pisaroiden mukana ja maalaa jokaisen auton beigeksi — on oma keräilyharvinaisuutensa. Mutta ennen kaikkea: säädä asennetta. Et menettänyt rantapäivää. Voitit päivän jota useimmat saaren kymmenestä miljoonasta vuotuisesta auringonetsijästä eivät koskaan näe.