Vanhin asia johon Lanzarotella kosket ei ole museossa: se on kulunut, tyylikäs vuoristomaa Papagayon lahtien takana. Los Ajaches on saaren perustamismassiivi — laavoja noin neljäntoista miljoonan vuoden takaa, kuluneina alppikunnianhimoista sileiksi okranvärisiksi hartioiksi ja syviksi kuiviksi laaksoiksi. Klassiset sisääntulot: harjannekävely kalkkivalkoisesta satulakylästä Femésistä (jonka parveke Playa Blancan yllä on jo itsessään kortin arvoinen näkymä) kohti Pico Redondoa ja meren ylle kohoavia korkeuksia, tai rannikkolaaksot — *barrancot* nimillä kuten Parrado ja Higuera — jotka laskevat kävelijän tyhjille lahdille joita autoilijat eivät koskaan näe. Vanhoja vuohipolkuja, jäkälän peittämiä kiviä, haukkoja, hiljaisuutta. Käytä oikeita kenkiä, kanna oikeasti vettä. Tämä on saari ennen ilotulitusta — ja se on vanhentunut upeasti.
Timanfaya saa maineen nuoruudestaan; Los Ajaches ansaitsee kunnioituksen ensimmäisyydestään. Yhdessä pohjoisen Famaran massiivin kanssa nämä eteläiset ylängöt ovat saaren perustuskivi — osa kilpeä joka nousi Atlantista noin neljätoista tai viisitoista miljoonaa vuotta sitten (saaren syntymätodistuskortti kertoo syvän ajan tarinan). Kaikki dramaattinen niissä on jo tapahtunut: raa'at huiput on pyöristetty, kurut syvennetty, pinnat patinoitu siihen ruskeankeltaiseen, leijonannahkaiseen sileyteen jonka vain kymmenet tuhannet vuosituhannet tuulta ja satunnaista sadetta voivat kiillottaa. Geologit arvostavat massiivia vanhan saaren anatomian avoimena kirjana; kävelijät saavat jotain yksinkertaisempaa — ainoan paikan Lanzarotella joka tuntuu oikealta vuoristolta, minuuttien päässä lomakohteista.
Femés on portti ja alkupala. Kylä istuu satulassa noin 350 metrissä Atalayan ja Pico de la Aceitunan välissä, valkoisia taloja saaren vanhimman kirkkopaikan ympärillä — vaatimaton Ermita de San Marcial del Rubicón, valloitusajan eteläisen katedraalin perillinen (vuoden 1402 kortti kertoo miksi hiippakunta laskeutui tähän kuivaan nurkkaan). Aukion parveke roikkuu koko eteläisen tasangon yllä: Playa Blanca levittäytyneenä alapuolella, Fuerteventura ja Lobos kellumassa salmen takana — auringonlaskun aikaan yksi saaren suurista ilmaisista katsomoista, ja kaksi vaatimatonta ravintolaa tarjoilee vuohenjuustoa aivan naapuruston omista vuohista.
Kävelylista on rehellisen monipuolinen. Klassinen harjannereitti nousee Femésistä vanhaa paimenpolkua kohti Pico Redondoa ja rannikon yllä kulkevaa korkeaa linjaa — kaukonäkymiä molempiin suuntiin, korppeja ja tuulihaukkoja silmänkorkeuden alapuolella, kaksi tai kolme kiireetöntä tuntia edestakaisin. Läpimenoreitti laskee korkeuksilta Barranco de Parradoon tai sen sisaruksiin, kuiviin laaksoihin joita reunustaa lämmin kivi ja jotka ohjaavat sinut Papagayon rannikon rauhallisiin päihin (card 79) — loistava yhdensuuntainen suunnitelma, jossa määränpäänä on uinti ja logistiikkana taksi tai etukäteen paikoitettu auto. Pehmeämmät vaihtoehdot kiertävät massiivin liepeitä Playa Blancan reunalta tai Las Coloradasista. Kaikkialla kalustus on sama: hylättyjä pengerryksiä ja kiviaitauksia vuohipaimenten vuosisadoilta, jäkälät maalaamassa pohjoisrinteitä (elämän pioneerien kortti selittää nuo kuoret), *aulagoja* ja tuoksuvia salvioita, ja sellainen hiljaisuuden laatu jota nuorilla laavakentillä oudosti ei ole — niiden hiljaisuus on aavemainen; tämä on rauhallinen.
Kenttämuistiinpanot: polut ovat vanhoja ja enimmäkseen viitoittamattomia — karttasovellus ladattuine reitteineen on paras ystäväsi; vettä ei ole lainkaan eikä varjoa lainkaan, joten sääntönä ovat aamulähdöt ja kaksi litraa; alusta on paikoin irtokiveä — lenkkarit vähintään, saappaat parempi; ja massiivi on suojeltu luonnonmuistomerkkinä: ei oikaisuja rinteiden yli, ei kivipinojen rakentamista, portit kiinni takanasi siellä missä laumat yhä laiduntavat. Ajaches ei esiinny. Se yksinkertaisesti muistaa — ja aamu siellä ylhäällä kalibroi koko saaren uudelleen: Timanfayan ilotulitus on nuoruutta; tämä on se pitkä, tyyni aikuisuus josta jokainen tulivuori haaveilee.