Tuo vaaleanpunainen, valkoinen ja okranvärinen shakkilauta lounaisrannikolla ei ole modernia taidetta: se on Salinas de Janubio, Kanariansaarten suurin suolatasanko. Ennen turismia suola oli saaren öljy — ilman sitä kalaa ei ollut mitään keinoa säilöä, ja Afrikan rannikolla kalastanut laivasto oli riippuvainen näistä kiteistä. Janubio tuotti parhaimmillaan tuhansia tonneja vuodessa täydellisellä teknologialla: meri, tuuli, aurinko ja kädet. Vaaleanpunaiset sävyt tekevät mikro-organismit, jotka rakastavat äärimmäistä suolaa; muuttomatkalla pysähtyvät flamingot hoitavat loput. Nykyään suola korjataan jälleen käsityönä — ja Janubion suolankukka matkaa Espanjan parhaisiin keittiöihin.
Oli aika, jolloin tämän saaren rikkaus mitattiin valkoisena. Ilman jääkaappeja ainoa tapa säilöä kalaa oli suola, ja Lanzarote eli merestä: sen laivasto kalasti Afrikan kalapankilla, aivan täältä käsin, ja jokainen alus lastasi tonneittain suolaa suolatakseen saaliin laivalla. Suola oli strategista — kuten polttoaine nykyään — ja saari, jolla oli armoton aurinko, jatkuva tuuli ja matala rannikko, oli täydellinen luonnontehdas.
Salinas de Janubio, saariston suurin, syntyi 1800-luvun lopulla tulivuoren lahjan päälle: vuoden 1730 purkaukset sulkivat vanhan lahden ja muuttivat sen laguuniksi — juuri sellaiseksi paikaksi, jossa meren pystyi kesyttämään. Järjestelmä on perinteisen insinööritaidon koreografiaa: vesi virtaa laguuniin, tuulimyllyt pumppaavat sen cocederos-altaisiin — laajoihin altaisiin, joissa aurinko väkevöi sitä — ja sieltä se siirtyy tajerías-ruudukoihin, mosaiikkiin jossa haihtuminen viimeistellään kunnes suola hyytyy kiteiksi. Silloin suolatyöläiset "korjaavat" sadon käsin haravoilla ja kasaavat sen valkoisiksi pyramideiksi, jotka kimaltavat auringossa kuin pienoiskoon jäävuoret. Parhaina vuosinaan Janubio tuotti noin kymmenentuhatta tonnia vuodessa ja työllisti satoja perheitä.
Valokuvaamillasi väreillä on tieteellinen selitys: hypersuolaisissa vesissä selviävät vain ääriolojen mikro-organismit, ja useat niistä valmistavat vaaleanpunaisia ja oransseja pigmenttejä suojautuakseen auringolta — mitä väkevämpi suolaliuos, sitä voimakkaampi pinkki. Tulos on tuo mahdoton väripaletti: purkkapinkkejä altaita valkoisten altaiden ja indigonsinisten peilien vieressä, mustan kiven muurien kehystämänä. Villieläimet käyttävät keksinnön hyväkseen: tyllejä, pitkäjalkoja ja muuttoaikoina flamingoja, jotka pysähtyvät tänne ja muuttavat postikortin afrikkalaiseksi kohtaukseksi.
Kotitalouden jääkaappi eläköitti valkoisen kullan 1900-luvun puolivälissä, ja kanarialaiset suolatasangot kuolivat yksi toisensa jälkeen. Janubio kesti, ja nykyään se elää käsityö- ja gourmet-renessanssia: neitsyttä merisuolaa ja suolankukkaa — niitä ohuenohuita kiteitä, jotka hyytyvät pintaan täydellisinä päivinä — joista kokit kilpailevat. Kokonaisuus on suojeltu tieteellisesti merkittävänä kohteena, siellä voi vierailla, ja sillä on jopa kunnianarvoisa isoveli: pienet Salinas del Río Famaran jyrkänteen juurella, joita pidetään Kanariansaarten vanhimpina.
Osta lähtiessäsi paketti suolaa. Se on saaren rehellisin matkamuisto: maisemaa, historiaa ja Atlanttia, kiteytyneinä yhteen.