Kaikki valokuvaavat Famaran jyrkännettä alhaalta. Melkein kukaan ei seiso sen huulella. Teguisen ylängöltä nouseva tie päättyy Ermita de las Nievesin lähelle, pienen valkoisen kappelin luo noin 600 metrin korkeuteen, siihen missä saari yksinkertaisesti loppuu: muurin takana pystysuora pudotus Riscon rannikolle, Famaran ranta kaartumassa kultaisena alhaalla, La Graciosa ja Chinijon saaret rivissä kuin laivasto ja — kirkkaina päivinä — saaren koko pohjoisosa jalkojesi juuressa. Lumien Neitsyen kappeli on saaren vanhin korkeuden pyhäkkö, jonne talonpojat kerran kiipesivät rukoilemaan sadetta pilviä pyydystäviltä huipuilta. Lähistöltä nousevat varjoliitäjät; auringonlasku värjää koko vallin vaaleanpunaiseksi. Ilmainen, aidaton, yleensä tyhjä. Varo reunaa — se on täysin todellinen.
Famaran vuorijono on saaren sääkone ja sen vanhimmat luut — riippuvien puutarhojen kasvitiedekortti ja geologiakortit työskentelevät sen alakerroksissa — mutta sen huippulinja on oma kokemuksensa: ruohoinen, tuulen pieksemä yläilmojen maailma joka tuntuu lainatulta toiselta leveysasteelta ja päättyy itäisen Kanarian dramaattisimpaan reunaan.
Ermita de las Nieves on se inhimillinen kosketus joka tekee siitä määränpään eikä pelkkää pudotusta. Pieni, kalkittu kappeli kivisine ristineen ja muurattuine etupihoineen, dokumentoitu saaren varhaisilta siirtomaavuosisadoilta asti, omistettu *Virgen de las Nievesille* — Lumien Neitsyelle, roomalaiselle hartaudelle joka liittyy ihmeelliseen elokuiseen lumisateeseen ja joka istutettiin tänne lempeällä ironialla kuivimman saaren kosteimmille korkeuksille. Logiikka oli käytännöllinen: nämä huiput pyydystävät pasaatituulten sumut (pasaatikortti selittää mekanismin), ja nälkäisinä vuosisatoina, kun sade ratkaisi kaiken, saarelaiset kulkivat tänne kulkueina pyytämään pilviä. Kappelin elokuinen juhla tuo yhä uskovia, kansanmusiikkiryhmiä ja eväsretkiä; muun vuoden se seisoo lukittuna ja seesteisenä, valkoisena valtavaa taivasta vasten, yksi saaren valokuvauksellisimmista rakennuksista juuri siksi ettei kukaan suunnitellut sitä sellaiseksi.
Näkymä on saaren parhaiten varjeltu superlatiivi. Kappelin lähellä olevilta luonnonparvekkeilta (ja huipputietä pitkin kohti Mirador del Bosquecillon eväsaluetta, joka on hyvä toinen pysähdys pikkuruisine puuistutuksineen) jyrkänne putoaa yhdellä liikkeellä: Famaran ranta kultaisena puolikuuna 600 metriä alempana, aallokko piirtämässä hitaita valkoisia viivoja; Riscon rannikko ja Playa del Risco suola-allasgeometrioineen (card 77); salmi; La Graciosa kokonaisena karttana, Montaña Clara ja Alegranza jonossa takana (card 74). Auringonlasku täältä — aurinko vajoamassa Chinijon saarten taakse, jyrkänteen seinämä syttymässä — on tuntijan vaihtoehto ruuhkaisille klassikoille. Lähellä kohoaa Peñas del Chache, saaren korkein kohta noin 670 metrissä; sen huipulla on sotilastutka ja se on kiellettyä aluetta, minkä kappelin parveke tekee merkityksettömäksi.
Käytäntö, teroitettuna: tule LZ-10-tietä Teguisen ja Los Vallesin suunnasta (viitoitettu Ermita de las Nieves); ylhäällä on luotettavasti 5-8 astetta viileämpää kuin rannikolla ja tuuli on vakituinen asukas — ota mukaan se kerros jolle nauroit Arrecifessa. Reuna on aidaton lähes koko harjanteen matkalta: täällä korkeanpaikankammo on tietoa, lapset ja dronelentäjät tarvitsevat aktiivista valvontaa, eivätkä puuskat reunan lähellä ole mikään vitsi. Varjoliitäjät käyttävät harjanteen lähtöpaikkoja kun olosuhteet sallivat — heidän katsomisensa astumassa 600 metriin ilmaa on ilmaista teatteria. Ja jos pilvi asettuu huipulle (niin käy — siitähän Neitsyen työssä on kyse), odota kaksikymmentä minuuttia tai nauti surrealistisesta kokemuksesta, saaren ainoasta säännöllisestä sumusta. Täällä ylhäällä jopa sää on kulttuuriperintöä.