Lanzaroten ääni on viisi kieltä pitkä. *Timple* — pieni, kamelinselkäinen kitaran serkku, kirkas kuin kello — syntyi näillä saarilla, ja Teguise vaatii ylpeänä itselleen hienointa soitinrakentajaperinnettä: vanhassa pääkaupungissa on jopa sille omistettu talomuseo. *Timplen* ympärille kokoontuu koko kansanperinteen varustus: *isat* (iloinen, hyppivä tanssi), *folíat* (hidas, juhlallinen sydänsuru), *malagueñat* ja *parranda* — ystäväporukan kulkue, jonka ainoa kiinteä sääntö on ettei musiikki saa loppua. Syvin aarre on Teguisen *Rancho de Pascua*: haikeat joulunajan laulut joiden juuret ovat 1500-luvulla, kulttuuriperinnöksi julistettuina ja yhä laulettuina. Osu mihin tahansa kyläjuhlaan ja kuulet kaiken elävänä — ja saat luultavasti soittimen käteesi.
Jokainen saari säilyttää historiansa jossakin. Lanzarote säilyttää siitä ison osan kengän kokoisessa kaikukopassa. *Timple* — viisi kieltä (joissakin vanhoissa tyyleissä neljä), pullea pieni selkä joka ansaitsi sille lempinimen *camellito*, kameli — on Kanarian oma soitin, ja sen tarina on saariston tarina: eurooppalaisia kielisoittimia saapuu uudisasukkaiden mukana, ne kutistuvat ja kirkastuvat vuosisatojen kyläkäsityössä kunnes jotain uutta on olemassa. Teguisesta, vanhasta pääkaupungista, tuli timplen rakentamisen kehto, ja siellä syntyi käsityöläisdynastioita joiden soittimia soitetaan Atlantin toisella puolen — *timple* muutti saarelaisten mukana, ja sen serkut ja rytmit kaikuvat venezuelalaisessa ja kuubalaisessa musiikissa. Nykyään Casa-Museo del Timple Teguisen kauniissa Palacio Spínolassa kertoo tarinan soittimilla joita voi kuunnella, ja nykymestarit ovat vieneet pikkukamelin kansanperinteestä jazzfestivaaleille ja konserttisaleihin: se on sitä harvinaista lajia, museoesine jolla on kukoistava ura.
Sen ympärille kertynyt ohjelmisto kartoittaa saarelaisten tunneskaalan. *Isa* on iloa 6/8-tahdissa — nopea, yhteisöllinen, tanssittu ketjukuvioina jokaisessa *romeríassa*; jos väkijoukko yhtäkkiä muodostaa kaaria ja ketjuja, kyseessä on *isa*. *Folía* on toinen napa: hidas, juhlallinen, koristeltuja säkeitä rakkaudesta ja menetyksestä, Kanarian vastaus fadon *saudadelle*. *Malagueñat* ja *seguidillat* tulivat Andalusiasta ja kanarialaistuivat; *ranchot* ja *parrandat* tarjoavat sosiaalisen kehyksen — *parranda* kun on teknisesti mikä tahansa ystäväporukka jolla on soittimia eikä aikomustakaan lähteä kotiin. Törmäät niihin juhlissa, *bodegoissa*, syntymäpäiväillallisilta ulos pursuavina.
Saaren juhlallisin aarre on Teguisen *Rancho de Pascua*. *Ranchot* alkoivat veljeskuntina jotka lauloivat vainajien puolesta (*ranchos de ánimas*) — vuorolaulua rumpujen, kolmioiden ja kielten päällä, tunnelmaltaan keskiaikaista, rytmiltään afrikkalaissävyistä, toisin kuin mikään muu Espanjassa. Teguisen oma kehittyi joulu-*ranchoksi*: adventista kynttilänpäivään laulajat esittävät vuosisatojen vanhan kiertonsa vanhan pääkaupungin kirkossa ja kaduilla — ääni niin omalaatuinen että se on julistettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi perinnöksi. Syvien unisonoäänten kuuleminen Teguisen lyhdynvalossa joulukuun lopulla on yksi saaren suurista kaupallistamattomista kokemuksista: ei lippuja, ei lavaa, vain jatkuvuutta.
Miten pääset mukaan: saaren juhlakalenteri (siitä on oma korttinsa) luettelee *romeríat* joissa kansanperinne on taattu — Los Dolores Mancha Blancassa ennen kaikkea; Teguisen sunnuntai markkinoiden ympärillä tarjoaa yleensä eläviä ryhmiä; ja mikä tahansa kylän *verbena* päättyy siihen että jonkun setä kaivaa esiin *timplen*. Ota soitin vastaan jos sitä tarjotaan. Kukaan ei odota taitoa — vain innostusta.