Yksi kuninkaallinen asetus vuonna 1852 kytki Kanarian kohtalon uusiksi: vapaasatamalaki julisti saaret käytännössä vapaiksi Espanjan tullijärjestelmästä. Yhdessä yössä tulleihin kuristunut kauppa pääsi hengittämään; höyrylaivalinjat tekivät saarista polttoainetäydennysten risteyskohdan; ja Arrecife — jonka sama aikakausi vahvisti Lanzaroten pääkaupungiksi ja syrjäytti vanhan Teguisen — kasvoi kalastajakorttelista vilkkaaksi satamakaupungiksi. Vapaasatamahenki ei koskaan lähtenyt: se kehittyi nykyiseksi erityiseksi talous- ja verojärjestelmäksi, ja siksi Kanarialla peritään IGIC-veroa mannermaan arvonlisäveron sijaan, siksi polttoaine, tupakka ja hajuvesi maksavat vähemmän, ja siksi ravintolalaskussasi on 7 prosentin verorivi eikä 21:n. Yksi saarten historian ratkaisevimmista päivämääristä — ja se on painettuna jokaiseen kuittiin.
1800-luvun puoliväliin tultaessa Kanaria oli talous joka odotti lupaa olla olemassa. Vanhat monopolit ja Cádizin ympärille rakennetut kauppasäännöt kohtelivat saaria kaukaisena umpilisäkkeenä; kokenillin nousukausi (punaista väriä tekevällä hyönteisellä on oma korttinsa) teki omaisuuksia, mutta satamat olivat kahlittuina tulleihin jotka oli suunniteltu aivan toista maantiedettä varten. Ratkaisu tuli Madridista, hallitukselta jolla oli kanarialaista ymmärrystä: vuoden 1852 kuninkaallinen vapaasatama-asetus, jota laajennettiin ja hiottiin vuosikymmeniä sen jälkeen, riisui pois suurimman osan tullimaksuista ja avasi saarten satamat maailman merenkululle ehdoilla joihin yksikään mannersatama ei pystynyt.
Vaikutukset saapuivat höyrylaivojen mukana. Saaret sijaitsivat täsmälleen siellä missä Euroopan, Afrikan ja Etelä-Amerikan reittien hiilennälkäiset alukset tarvitsivat täydennystä, ja vapaasatama-asema teki niistä halvan ja helpon pysähdyksen: brittiläiset hiiliyhtiöt, konsulaatit, kauppahuoneet ja pankit istuttivat itsensä satamiin, ja koko saaristo kääntyi ulospäin. Lanzaroten osuus nousukaudesta oli Arrecife. Neljän vuosisadan ajan pääkaupunki oli ollut sisämaan Teguise — merirosvous oli tehnyt rannikosta epäviisaan (merirosvokortti selittää logiikan) — mutta uusi aika kuului satamille: vuonna 1852 Arrecife otti virallisesti pääkaupungin arvonimen, ja suolavarastojen ja kalastusveneiden kylästä Charco de San Ginésin ympärillä tuli saaren kaupallinen etuovi, joka lähetti maailmalle suolaa, *barrillaa*, kokenillia ja sipulia ja otti vastaan maailman tavarat tullitta. Kilpailun arpikudos näkyy yhä vienosti Teguisen ja Arrecifen lempeässä nykykiusoittelussa.
Vapaasataman DNA osoittautui huomattavan kestäväksi. Se selvisi Espanjan imperiumin lopusta, vahvistettiin uudelleen 1900-luvulla, ja Espanjan liityttyä Eurooppaan se neuvoteltiin Kanarian nykyaikaiseksi erityisasemaksi: EU:n ”syrjäisimmäksi alueeksi”, jolla on oma talous- ja verojärjestelmänsä. Arkinen käännös löytyy jokaisesta kassakuitista — saarilla peritään IGIC, yleinen välillinen vero, useimmista asioista 7 prosenttia mannermaan 21 prosentin arvonlisäveron sijaan; polttoaineella, alkoholilla, tupakalla ja kosmetiikalla on kuuluisan kevyet verot (siitä lentokentän hajuvesipalatsit ja mannermaalaiset jotka lentävät kotiin tupakkakartongit kainalossa); ja erityiset investointisäännöt yrittävät tehdä nykytaloudelle sen minkä 1852 teki kuunareille.
Arrecifen kävelyäsi varten (kaupungilla on oma korttinsa): Charco de San Ginésin matalien valkoisten talojen rengas, kauppakadut Calle Realin takana, vanhojen kauppiassukujen nimet haalistuneissa julkisivuissa — kaikki tämä on vuoden 1852 arkkitehtuuria, vapaakaupan rakentama satama. Harvoin historia ojentaa matkailijalle näin käytännöllisen matkamuiston: jokainen halpa bensatankillinen tällä saarella on 170 vuotta vanha kuninkaallinen asetus, yhä käynnissä.